Harvemmin sitä töistä lähdetään niin komeasti kuin minä perjantai-iltapäivällä. Ambulanssikyydillä pääsin kolmessa minuutissa töistä sairaalan ensiapuun.  Kun ihan tajuissani ja järjissäni olin, en voinut kuin ihailla ambulanssin nuorten miesten rauhallista, mutta samalla hyvin määrätietoista ja osaava toimintaa. Ambulanssista soitettiin sairaalaan ja siellä olikin "vastaanottokomitea" odottamassa. Tehokas, osaava työskentely jatkui ensiavussa ja valvontahuoneessa.  Huipputyöskentelyä, jossa myös potilas otettiin ihmisenä huomioon. Tähän asti voin antaa pelkästään kiitoksia, mutta sitten tuli siirto osastolle ja oli perjantai-ilta edessä. Ongelmat alkoivat.
Näin jälkikäteen kaikesta selvinneenä ja kotona tätä kirjoittaessani ajattelen, että kaikki alkoi mennä pieleen heti alusta alkaen. Jos vain muutaman esimerkin kirjoittaisin: ei ollut soittokelloa (kuitenkin määräys, että ei saa liikkua) , ei ollut peittoa (palelin), tuotiin väärät lääkkeet (onneksi itse kysyin, mitä lääkkeitä kipossa oli), ei muistettu kertoa siitä, että olisi pitänyt paastota verikoetta varten (laboratorihoitaja oli vihainen -minulle!). Ja nämä esimerkit tapahtuivat ensimmäisen illan, yön ja aamun aikana. 
Tietysti voi miettiä, mistä tämä kertoo. Kiireeseen voi tietysti aina vedota, mutta enemmän tämä kertoo minusta useamman hoitajan kohdalla jopa osaamattomuudesta ja tietynlaisesta asenteellisesta vääristymästä potilaita kohtaan.  Ehkä ikävintä oli, että tämä koski erityisesti nuoria hoitajia, joille en kokenut olevani edes potilas, vaan todellakin tapaus, kohde, objekti. Tietynlainen ihmisarvo katosi sillä hetkellä, kun päälle puettiin sairaalan pyjama. Ensiavussa ja tarkkailuhuoneessakin ennen osastolle siirtoa olin vielä omissa vaatteissani.
Niin, tapauksiahan ei esim. tarvitse tervehtiä, kun tulee huoneeseen tai tapausten huoneeseen voi tulla yöllä kovalla ryminällä ja  valot päälle laittaen etsimään verenpainemittaria, jota sitten ei kuitenkaan löytynyt tästä tapaushuoneesta.
Viikonloppuna ei tehty tutkimuksia, joten oli kyllä riittävästi aikaa havannoida ja kirjata muistiin elämää huoneen 13 tapaus ykkösenä.
Arki koitti. Eilen ja tänään saatiin tarvittavat tutkimukset tehtyä. Niiden pohjalta helpottava tieto on, ettei kuitenkaan ollut niin vakavaa kuin alussa pelättiin. Tähän liittyi myös yksi ongelmista. Viikonlopun aikana vaikka tutkimukset vielä puuttuivat, osa hoitajista osasi kyllä taitavasti kertoa pahimmista mahdollisista seuraamuksista. Eipä olisi turhaan kannattanut pelotella ja huolestuttaa.  Tämän pohjalta osasin kyllä kertoa miehelleni  ja pojalleni "viimeisen tahtoni", osan laitoin vielä paperillekin varmuuden vuoksi.  Nyt sekin asia on sitten selvä omaisille!
Toiminta osastolla ei ollut mitenkään johdonmukaista, vaan riippui paljon vuorossa olleista hoitajista. Eilen minut kuljetettiin tutkimuksiin pyörätuolissa. Tänään aamun tutkimuksiin lähdettäessä ei tätä kuljetusmuotoa voinut ajatellakaan, vaan ihan sänkypotilaana piti lääkintävahtimestarin minua kuljetella. Puolitoista tuntia tästä ja minulla oli "terveen" paperit ja lupa lähteä kotiin vaikka itse autolla ajellen. Tai tarkemmin ottaen kukaan ei edes ollut kiinnostunut, miten kotiin lähden.
Kun kotiinlähtölupa oli tullut, niin soitin mieheni hakemaan minut ja vaihdoin omat vaatteet päälle. Miestäni päivähuoneessa odotellessani lääkäri tuli tuomaan sairauslomatodistusta. Omissa vaatteissani olin muuttunut tapauksesta jälleen täysivaltaiseksi kansalaiseksi - hoitava lääkäri ei tuntenut minua!